Hyvän mielen haaste 2012

Sain haasteen Haihattelijalta. Kirjoitan 10 asiaa, jotka saavat minut hyvälle tuulelle.

-Google

1. Eläimet. Etenkin kissat ja siilit.

2. Hyvä ruoka... parempi mieli ja enemmän makuelämyksiä.

3. Uiminen. Parasta on pinnan alla. Yrjönkadun uimahalli <3. Kun tuntee itsensä sulavaksi ja kun ei ole pahemmin pakkomielteitä. Ja saunominen.

4. Rikkoutumaton yöuni, eikä illalla ole ollut ahdistusta.

5. Hyvät pelit; esimerkiksi Facebookin Monster Galaxy ja Angry Birds, sitten Go ja sanapelit, kuten Alfapet ja Scrabble.

6. Raha. Niin ankealta kuin se kuulostaakin, raha tuo hyvän mielen, sillä se on väline muun muassa uimisen, ruoan ja shoppailun saavuttamiseen. Ja jos sitä rahaa olisi enemmän, voisin ostaa asunnon, huonekaluja, hemmotella ystäviä... :)

7. Niska-hartiahieronta. Minulla on usein niska todella jumissa, tälläkin hetkellä koko alue on ihan jumissa ja tuntuu siltä kuin kannattelisin jotain todella painavaa niskallani - hirttä, junaa tai dinosaurusta. Ja vaikka kunnon hieronnassa sattuukin, se on nautinnollista kipua: tiedän saavani paikat auki ja pumpulimaisen olon hieronnan jälkeen.

8. Valokuvaus. Pienet yksityiskohdat, hauskat sattumat tai ihana luonto.

9. Ne pienet hetket, jolloin en ole lainkaan ahdistunut, masentunut tai alakuloinen. Jolloin kaikki tuntuu raikkaalta ja valoisalta. Sellaisia hetkiä on todella vähän.

10. Taiteellinen tekeminen, oli se sitten piirtämistä, maalaamista, sommittelua, laulamista, tanssahtelua tai jotain muuta kiintoisaa. Fantasian kirjoittaminen, runot jne. Tai paperihelmien tekeminen ja niitä varten sivujen repiminen lehdistä. :)

Laitan haasteen eteenpäin Seamrogille.

Fantasiakirjakakku

Lupasin pari viikkoa sitten tehdä loppuvaan kirjoituspiiriimme kakun. Tällainen siitä tuli. Hämärän tarinat on sen kirjoituspiirin nimi ja marsipaanilohikäärmeet kuuluvat bravuureihini. :)

Välissä on aprikoosimarmeladia ja piparminttu-suklaakreemiä. Kostutuksessa käytetty mm. minttulikööriä. Maistoin eilen jämäpalaa ja hyvältä vaikutti. Olen ylpeä itsestäni. :)

Sekalaisia tapahtumia

En tiedä, tuleeko työharjoittelusta antiikkiliikkeessä mitään. Haettuani sopparin ja tuotua paikalle, omistaja alkoi venkoilemaan:

"En halua sellaista harjoittelijaa, joka ei voi olla kaikkina arkipäivinä." (Itselläni on ke-aamuisin pakollinen lääkärisysteemi ja se oli muka sopinut.)

"En halua harjoittelijaa vain kahdeksi kuukaudeksi, sen pitää olla 6kk, ei vähempää." (Oltiin sovittu 2.)

Nyt sitten odottelen vapun yli, josko hän sattumoisin suvaitsisi ottaa minut lyhyeksi aikaa. O.o En sitten tiedä, haluanko enää, jos koko työkokeiluaika olisi tuollaista vehtaamista. Ihme touhua.

- - -

Järkytyin äsken kovasti. Ystävääni S:ää kosittiin ja hän vastasi myöntävästi. Piti pari kertaa varmistaa, ettei hän vain pilaile, koska olemme ennenkin laskeneet leikkiä yllättävistä kosinnoista. :D Olen hieman sekaisin. Ja S vain: "Sä teet sitten mun hääkakun." AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!

- - -

Tänään on viimeinen fantasiakirjoituspiiri. Se siirtyi viime viikolta kun ohjaaja oli kipeä. Tein vanhaa kirjaa muistuttavan kakun, jonka päällä makoilee lohikäärme. Kuvaa tulee sitten piakkoin. Harmittaa vähän, että piiri loppuu, vaikka se kestikin puoli vuotta, mutta meistä on nivoutunut aika tiivis ryhmä ja on ollut mukavaa saada haastaa itsensä sekä saada palautetta omista tekeleistään. :)


Tähän loppuun voisi linkittää Munamiehen Pomppufiilis- kappaleen, se kuvaa tämänhetkisiä fiiliksiäni.

Kirjoituspiiri jatkuu

Joulutauon jälkeen meillä tosiaan jatkui fantasiakirjoituspiiri. Tässä novellini aiheeseen "ajan hidastuminen" liittyen. Kirjoittaminen oli hankalaa vaikean masennuksen takia, mutta sain sentään jotain aikaiseksi.
____________

Ajan hidastumisen oppitunti


Tiedättehän sen tunteen, kun aika tuntuu yhtäkkiä hidastuvan kovasti? Kun näette jonkun todella hyvännäköisen henkilön kulkevan vastaan ja katseet kohtaavat? Kun kätenne heilahtaa ja Liisa-tädin arvokas ming –aikainen maljakko kallistuu ja alkaa hitaasti upota lattiaa kohti? Näiden kokemusten takana on ajankainen.

Ajankainen on hyvin pieni menninkäinen, joka vastaa elokuvamaisista tosielämämme hidastuksista. Kohtalokas hidastumisen tunne ei olekaan mikään päänsisäinen ilmiö, vaan maailmaamme pyörittävät näkymättömät olennot.

No, täysin näkymättömiä ajankaiset eivät ole. Jos näet vilauksen silmäkulmassasi sen tuiki tärkeän maljakon pudottua, ajankainen on vain kadonnut paikalta kohtauksen oikeanlaisen hidastumisen tarkastettuaan. Parhaassa tapauksessa ennen Liisa-tädin kimeää kiljumista saatat kuulla pirullista kiherrystä.

Emme me pahoja ole, ilkikurisia vain. Jos sinulla olisi kyky hidastaa aikaa, etkö tunkisi kokeilunhaluiset näppisi muiden ihmisten elämään? Kas, tuolla vaatekaupan perukoilla vaappuu nokkavannäköinen nainen sinikettuturkissaan. Heikäläiset ovat niin ärsyttäviä. Porhaltavat ympäriinsä aivan kuin omistaisivat maailman. Muut saavat väistyä heidän tieltään, jopa elottomat esineet.

Mutta tässä tapauksessa kannattaisi kuitenkin olla varovainen. Kunhan vain tuo takki ei nappaisi kiinni johonkin terävään kulmaan. Jaaaa naps! Tarkkana, tarkkana, keskity vaatteen takertumiseen, muista lisätä ääniefekti! Aivan kuin turkis olisi herännyt eloon ja upottanut leukansa sukkakorin metallireunaan. Turkki kiristyy, kiristyy, naisen kasvot jäykistyvät, silmät räpsähtävät ammolleen. Keho kallistuu eteenpäin, jatka vain, kyllä sinä osaat sen kallistamisen.

Turkki ei anna periksi, mutta sisävuori repeää ja ääni kuulostaa yllättävän kovalta – jännittävä pikku lisä hetken tihentymään. Nainen nytkähtää, alkaa hiljalleen kaartua taaksepäin. Pää heilahtaa hitaasti taakse, painavat korvakorut välkehtivät halogeenilamppujen valossa. Jalka kompuroi, nyt toinenkin ja voilá: nainen huojuu häkeltyneenä sukkakorin vieressä kasvoillaan typertynyt ilme, kun hänen huolella valmistettu frankenstainkettuturkiksensa on revennyt.

Teidän täytyy muistaa, että tämä on pohjimmiltaan taidetta. Mistä luulette ihmisten saaneen ideansa elokuviin? Me annamme silloin tällöin Valituille pieniä vinkkejä, jotta ihmiset eivät jämähtäisi pakoilleen. Ei, alieneita ei ole käynyt maapallolla. Kaikki suuret keksinnöt on keksitty meidän ulottuvuudessamme. Ihmiset vain laahaavat hieman jäljessä. Meidän tehtävämme on antaa heidän maistaa uutta ja lopulta saada heidät käyttämään uusia mausteitaan.

Voitte nousta ylös. Ajankaisten toiminta ihmisulottuvuudessa –kurssin ensimmäinen tunti on päättynyt. Muistakaa yksityiskohdat. Seuraavalla tunnilla käsittelemme ihmisten elokuvahidastuksia.

Torstai

Näin hienoon otsikkoon päädyin. Ei ole viime aikoina oikein kirjoitusinspiraatiota ollut, mutta piti silti eiliseksi väsätä novelli kirjoituspiiriin, joka jatkuu tänään aina huhtikuulle asti.

Oli kivan näköistä ulkona, huurteisia ja lumisia puita. Kävin yhdessä haastattelussa ja pääsin sisään, yay. En kerro tarkemmin millaisesta ryhmästä on kyse, enhän voi jakaa kaikkea kanssanne.

Uusi lukijakin on saapunut, tervetuloa! ^^

Eilen vietin veljeni synttäreitä, vaikka virallinen päivä olikin tiistaina. Oli mokoma pyöräyttänyt vegaanisia aleksanterinleivoksia. Pohjassa oli kuitua, se näkyi. Ja välissä oli kuulemma jotain appelsiini-jotainhilloa ja päällismassassa oli viherherukkamehua. Ihan ok sovitelma, mutta olen tosin sitä mieltä, että leivonnaisten pitää olla puhtaasti vehnäjauhoista, ellei toisin sanota. Tai jos haluaa tehdä "terveellisempiä" makukokemuksia, niin vain kotona. Leivoksethan on tehty paheelliseen ja hedonistiseen nautintoon. Veljelle annoin lahjaksi 12 apinaa- elokuvan.

Tänään on tosiaan kirjoituspiiri. Aiheena oli joko ajan pysähtyminen tai huomattava hidastuminen, tai sitten jokin päätös, josta päähenkilö pitää kiinni kynsin ja hampain. Valitsin ensimmäisen, mutta aika ei pysähdy, se vain hidastuu ja koska pidän selityksistä, selitän novellissa miksi. :) Novelli ilmaantuu vielä.

Talviyö

tiiviitä katseita
taivaan tummaan syleilyyn,
kuiskauksia hautautumaan
maan valkeaan tomuun.

Pala palalta,
sana sanalta,
yksi hiutale
putoaa vain kerrallaan.

Lopussa
seisoo
lumiukko.

Kuulumisia

In 26th November I reached 50 000 words in Nanowrimo! I'm so happy...

And I can show to you that I don't lie:

Anyways, I totally understood today that crap, now is the first December. I'm confused. Wait a minute... But... but... recently was September! Where all this time went? Perhaps I must to orientate and go to get our Yule lights from the cellar.

Recently I met tree nice witches and I made some nice and tasty little presents for them. Vanilla marengues. And a pentagram from straw.

I tried to make some marengue pentagrams but because
I hadn't any baking papers (just vegetable oil on the
baking sheet), most of them broked.

Here's the recipe:

3 egg white
7 table spoons of icing sugar
(½ tea spoon of lemon juice) <- marengues still succeed without that
1 tea spoon of vanilla powder / "suitably" real vanille or some other spice (yesterday I made cinnamon marengues)

Whip eggs, sugar and juice until they're froth (and when you put the bowl upside down the froth doesn't come out. But I have better idea: dip your finger to the froth and if top of your finger is a drop, you're in the right way).

Suomeksi: Vaahdota kaikki ja sitten kun sormesi kärkeen muodostuu pisara / vaahto pysyy kipossa myös nurinpäin, olet valmis.

Bake 60 minutes in 100 Celsius. Then leave the shutter of oven little open (or put wooden spoon between) and set the oven off. Leave marengues about at least 30mins in to the oven. What bigger marengues are, that more time they need to dry. You can pipe or just stack them with a spoon. I generally use a piping bags.

Eli kuivatatte 100 asteessa marenkeja tunnin ja sitten laitatte uunin nollaan, annatte olla siellä kunnes lämpö on haihtunut - pitäkää huoli, että uuninsuu on raollaan. Mitä isompia marengit ovat, sitä kauemmin niiden kestää kuivua. Puolen teelusikan kokoiset ovat melkein heti valmiita, mutta isommilla kestääkin sitten enemmän. :)

_____

That picture is from Helsinki railway station (beautiful, isn't?):

Nanoilua ja hermostumista

Sain aamuyöstä NaNoWriMon 50 000:n sanan päätökseen! Tällä hetkellä minulla on tarinassani 50 138 sanaa, mutta se ei siltikään ole vielä valmis. Sivuja on siinä 204. Olen iloinen, mutta nyt tuntuu kovin tyhjältä. Jatkan kuitenkin kirjoittamista.

Aloitin nanoilun 6.11 ja lopetin siis 27.11, joten aikaa meni tasan kolme viikkoa. Vaatimuksinahan tuossa hommassa oli se, että aikaa oli pelkkä marraskuu / 50 000 sanaa ja alitin ajan. :) Olen aika ylpeä itsestäni.

Äiti tuossa sanoi, että hei, tänäänhän on pikkujoulu ja lupasin sitten paistaa joulutorttuja - vakavin seurauksin. Tajusin, että eikä, alle kuukauden päästä pitää olla ystävällinen kanssaihmisilleen eikä saa olla vittuuntunut ja murjottava. Kauheaa. Miten minä selviän?

Nytkin iskee jo vitutusta kun isä on meistä se, joka koiranpennun hötkeltävällä ilolla kävi lähikaupassa ja osti mm. pipareita ja mandariineja. Hän on se jouluihminen. Luulin aiemmin itsekin olevani, mutta tässä ikää myöten (lue; 18- ikävuodesta asti) on ollut jotenkin hirveän stressaavaa ja ahdistavaa tuo joulunalusaika.

Kaupoissahan on jo tietysti vilkkuvat ihmevalot ja Stokkalle aletaan kyhätä jouluikkunaa, luultavasti se on jo siellä, mutta en halua nähdä sitä. Yritän ainakin välttää. Okei, okei, minä ostin joululahjatarvikkeita jo aiemmin, mutta halusin ostaa ne kun vielä oli rahaa. Nythän olen taas ihan köyhä.

Isä jo tuolla vittuilee että: "Tästähän se joulu sitten alkaa!" samalla kun nakertaa joulutorttua pikku nököhampaillaan... :P Ja sitten minua ärsyttää näin pakanana se, että melkein kaikissa joululauluissa on jeesustelua ja ylinopeutta lentäviä enkeleitä. Miksei voisi olla ihan Kalevala- tyyppisiä joululauluja, jossa peikot kilistelisivät kolpakkojaan tunturin siimeksissä ja joulupukit raatelisivat poroja?

Onneksi 3. joulukuuta leffateattereihin tulee suomalainen fantasia/toiminta/musta huumori -elokuva nimeltään Rare Exports. (taitaa muuten olla alkup. lyhytelokuva, mutta se kohta, jossa pukki pomppaa boksista - se on paras) Hyvä, ettei kaikki ole amerikkalaistunutta, "joulupukki on lihava mies, hyvä esimerkki siitä että joulu on lihottavaa aikaa ja kaikilla on niin ihkua"- meininkiä.

Ehkä tästä selvitään. Pitää kaiketi piirtää taas Noidan kissaa ja hahmojen suhtautumista tähän hömppään.

NaNoWriMo, part 2

It's funny that I have written over 30 000 words now. And I thought that I don't even write today, but now I must to say whoops. And why? I wrote 3925 words today.

I really thought that I don't even figure out any good ideas to write. But I was frong, in a good way.

Maybe I can do that. 50 000 words to 30th November. Words remaining just 19 886! ^^

Pic from Google

Kirjoituspiiri: Raapale

Meidän piti kirjoittaa raapale. Se on täsmälleen 100 sanaa pitkä ja siinä olisi oltava juoni, mahdollisesti dialogia ym. eli kuten tavallisessakin novellissa. Eipä ollut ihan helppoa, mutta lähdin sitten ensimmäisestä ajatuksesta liikkeelle. Tarina perustuu joiltakin osin tositapahtumiin - miettikää sitten miltä osin.

Translation: Usually I don't translate these novels, which I write in my writing course, but because I wrote just a scratch (short story, just 100 words), I will translate that. This writing bases on the true life - you can think, which way.

Name of the scratch is just The Scratch. Sorry about bad english.
__________

"Olipa kerran loppu", Miranda ajatteli ääneen. "Toimisikohan se?" Hän istui junassa matkalla Helsinkiin. Hänen oli määrä kirjoittaa raapale, lyhyt tarina. Ja tuo oli kaikki, mitä oli tullut mieleen.

Juna kolisi ja keinahteli mutkissa. Se tuntui menevän yllättävän kovaa. Miranda rypisti kulmiaan. Eikö täällä pitänyt olla nopeusrajoituksia? Hän tunsi liimautuvansa selkänojaan, maisemat vilisivät ohi tuhruisina.

Äkkiä toisesta vaunusta kuului huutoa.

Sisään rynnisti verinen peikko.

"Hyvä matkustaja, anteeksi tämä nopeus", peikko sanoi naiselle kohteliaasti kumartaen, "mutta nälkä vaivasi ja jouduimme syömään kuljettajan. Olemme hieman myöhässä aikataulusta, joten pitää kiirehtiä. Ottakaa toki mukava asento ja rentoutukaa. Ei tämä matka ole kuin raapale vain."

___
"The Scratch"

"One upon a time there was the end", Miranda though. "Would it work?" She was sitting in a train, going to Helsinki. She needed to write a scratch, a short story. And that was everything, what came to her mind.

The train rattled and swayed in the curves. She felt that the train drived too fast. Miranda scowled. Didn't the train has any speed limits? She felted to stick stool. The cloudy landscape swarmed by.

Suddenly she heard some screaming.

A bloody troll rushed inside the wagon.

"Dear passenger, we're sorry about this speed", troll said to her and bowed politely, "but we were hungry and ate a driver. We're a little bit late from the schelude, so we must to hurry. Please take a comfortable stance and relax. This journey is only a scratch."

Helsinki Railway Station, pic from Google

Kirjoituspiiri: Painajainen

Tosiaan kun tämä unohtui välistä, niin tässä se on.
______________
Painajainen

Menimme isän kanssa mummun mökille Nivalaan. Kalastimme, paistoimme makkaraa, serkun kanssa jahtasimme kanoja. Isän kanssa yövyin aitassa. Mummu sanoi sen olevan peräisin Venäjältä, että se oli alun perin ollut vilja-aittana. Hirret olivat ainakin parisataa vuotta vanhoja, harmaita kuin kelot.

Minun sänkyni oli vastapäätä kamiinaa ja isän vastakkaisella seinällä ikkunan vieressä. Kaksi ensimmäistä yötä sujui hyvin. Hiiret rapistelivat nurkissa ja ulkona ulvoi tuuli. Kamiina hehkui lämpöä ja hyvä niin, minä kun olin tunnettu kylmistä jääkalikkajaloistani. Kaikki oli mukavaa, paitsi sinä kolmantena yönä.

Mummu oli sanonut, ettei ikkunaa saisi avata yöksi. Vieressä oli kuusimetsää ja siellä eleli kaiken maailman öttiäisiä, jotka hiiviskelivät öisin aitan liepeillä. Aukinainen ikkuna houkuttelisi hyttysten lisäksi painajaisia. Isähän siihen naurahti ja sanoi, että mitäs nyt pienistä painajaisista.

Me menimme nukkumaan kuten tavallisestikin. Isä avasi ikkunan, sillä yö oli lämmin ja hän sanoi haluavansa haistaa pihkan tuoksun ja nukahtaa siihen. Minä hieman epäröin muistaessani mitä mummu oli sanonut, mutta annoin olla. Ehkä mummu tosiaan sepitti omiaan kuten isä sanoi. Käperryin kyljelleni peiton alle ja yritin nukahtaa. Isä nukahti pian. Mieleeni nousi ajatuksia tummista hahmoista, jotka parveilivat aitan liepeillä avonainen ikkuna houkuttimenaan. Yritin karistaa ajatukset, painotin mielessäni että olen jo yksitoista ja mummu puhuu omiaan.

Nukahdin kai hetkeksi. Heräsin kuitenkin pieneen rasahdukseen. Oli melko pimeää, mutta ikkunoista tuli hieman kuunvaloa. Ilmassa tuoksui vieno pihkan tuoksu. Katsoin isän sänkyä ja jähmetyin. Hän nukkui selällään ja hänen vatsansa päällä istui jokin.

Olento oli tumma ja saatoin nähdä sen lävitse takana olevat hirret. Olennolla oli pitkät, laihat käsivarret ja ohuet sormet. Jalkoja ei näkynyt. Se oli kuin noettu hattara. Se katsoi nukkuvaa isääni. Minä katsoin olentoa. Se kumartui lähemmäs isääni ja silloin näin sen kasvot. Silmät olivat syvällä päässä, kirkkaina kuin pienet kekäleet. Valkoiset, terävät hampaat kiilsivät öisessä valossa. Mieleeni nousivat ensimmäisen illan aikana sanotut sanat, jotka mummuni oli vakavana lausunut.

"Eero ja Risto. Elkää avatko ikkunaa yöksi. Painajaisia voi tulla. Niin, älä Eero virnuule siinä. Ne painajaiset…Ne ovat mustia, läpinäkyviä kummituksia, suomalaisia aaveita. Pujahtavat nukkuvan petiin ja vievät nukkujalta unen. Ne aistivat elävien lämmön ja tulevat hakemaan sitä ittelleen. Elkää avatko aitan ikkunaa, jos mielitte nukkua hyvin."
 Olin luvannut, että pidämme aitan ikkunan öisin suljettuna. Ja kolmantena iltana olin rikkonut lupauksen. Mummuni ei ollutkaan keksinyt sitä juttua omasta päästään. Katsoin painajaista, joka kyhjötti isäni rinnalla, kuola valuen valkeiden hampaiden raoista. Yritin hengittää mahdollisimman hiljaa, sillä mummu ei ollut kertonut mitä tapahtuu niille, jotka näkevät painajaisen ja se näkee heidät.

Painajaisesta lähti kurnuttava ääni, ja se ojensi luisevan kätensä kohti isäni päätä. Ohuet sormet paijasivat poskea ja vuoteen suunnalta kuului pientä kiherrystä. Sormet liukuivat poskelta päälaelle ja leikittelivät hetken vaaleilla hiuksilla. Isäni kulmat rypistyivät painajaisen pauloissa. Olento kumartui kasvojen ylle ja näin, kuinka painajaisen pitkä, kaksihaarainen kieli tunkeutui isäni sieraimeen. Olin kauhusta lumoutunut.
Kieli sujahti nopeasti takaisin ja taas kuului outoa, kurnuttavaa ääntä. Painajainen siirtyi isän rinnalta hänen viereensä. Olento silitti nukkaantunutta peittoa sormellaan ja samassa pujahti viehkeällä liikkeellä peiton alle. Otus käpertyi isän kylkeen ja kehräsi mielissään. Isäni – uhri – ei ollut mielissään. Hän valitti unissaan ja otsalla oli hikihelmiä. Tuijotin painajaista ja isää ja yritin pohtia, mitä ihmettä voisin tehdä. Miten saisin painajaisen pois isän kimpusta?

Peiton alta kurottautui musta käsi, jonka sormet jäivät leikittelemään isän huulilla. Nips, ja huulta venytettiin ylöspäin. Snap, ja huuli päästettiin sormien välistä. Painajainen kohottautui istumaan ja se venytti isän ylä- ja alahuulta eri suuntiin kiherryksen saattelemana. Isä mökelsi jotain epäselvää venyvien huultensa lomasta, mutta ei herännyt. Mietin mitä tapahtuisi jos yskäisisin. Hyökkäisikö olento kimppuuni? Mitä kummitukset pystyivät edes tekemään? En ollut toistaiseksi uskaltanut edes liikahtaa.

Sodassakaan miestä ei jätetä. Miksi en toimi? Minun pitäisi olla nyt se sadun pelastava prinssi, joka kiitää apuun. Mutta palkaksi pelastamisesta en saisi neitoa ja puolta valtakuntaa, vaan mahdollisesti… niin mitä? Painajaisia? Joka tapauksessa minun oli nyt toimittava, tehtävä edes jotain. Lattialla sänkyni vieressä oli taskulamppu. Jos sen käyttäminen toimisi?

Vedin hitaasti henkeä ja puhalsin ilman ulos. Äkkinäisellä liikkeellä heilautin peittoni sivuun ja noukin lampun tärisevin käsin. Painajainen käänsi päätään liikkeitteni aiheuttaman häiriön suuntaan. Napsautin valon päälle.

Mitään ei näkynyt. Pälyilin lampun kanssa hurjana ympärilleni, mutta painajaista ei näkynyt. Isäni huokaisi unissaan ikään kuin helpottuneena ja vaihtoi asentoa.

"Painu ulos täältä, painajainen!" kuiskasin vihaisesti aitan pimeään. Vastausta ei kuulunut. Seisoin vielä hetken aloillani sydän pamppaillen, ja kurottauduin sitten laittamaan ikkunan kiinni. Päivänvalo alkoi sarastaa puiden yläpuolella ja minun oli helpompi mönkiä takaisin sänkyyn.


Aamupalalla isä söi hyvällä ruokahalulla, vaikka näyttikin hieman kalpealta. Mummu tiedusteli syytä.
"Näin aivan hirveän painajaisen", isä sanoi. Mummu ravisti päätään.
"Minähän sanoin teitille, että pitäkää se ikkuna kiinni."

Kirjoituspiirin saldoa

Keräsin kaikki novellit yhteen, jotka olen toistaiseksi kirjoittanut kirjoituspiirissä. Ne ovat:

Kirahvi-installaatio
Maailmanloppu
Punapään taru (runo)
Lintutyttö
Kekri
Painajainen
Välissä

Tulee ihan tuottoisa olo kun näitä nimiä katselee. :)

pic by Google

Kirjoituspiiri: Välissä

Tämän viikon tehtävänä oli kirjoittaa tarina, jossa on taikaesine.
_____

Kävelin öisessä metsässä. Lehdet olivat jo pudonneet puista ja kuolleiden lehtien kahina kenkieni alla muistutti minua alisen kuiskeista. Katsoin ylös puiden latvoihin ja näin tummansinisen taivaan, jossa siellä täällä näkyi muutama tähti. Kylmä ilma riipi keuhkojani ja marraskuisen illan tuuli silitti hellästi poskeani. Kiedoin huivin paremmin kaulalleni ja jatkoin kävelyä. Ylitin kaatuneen koivun, jolle sammaleet olivat jo alkaneet kiivetä. Käteni puristui tiukasti kaulassani roikkuvaan puuhuiluun.

Olin ollut kirpputorilla pari päivää sitten. En ollut varsinaisesti etsinyt mitään, kunhan halusin tiirailla valikoimaa. Löysin muutaman kiinnostavan kirjan ja olin jo lähtemässä pois, kun silmääni osui tämä huilu. Se oli pieni, vaaleaa puuta – myyjä oli tuuminut sen olevan omenapuusta tehty. Minun ei pitänyt aluksi ostaa sitä, mutta huiluun kaiverretut sanat herättivät kiinnostukseni.

Sain tänään idean lähteä illalla kävelylle rantametsään ja päähänpistosta otin huilun mukaan. En osannut soittaa mitään soitinta, mutta olin kai utelias siitä, kuuluisiko huilusta mitään ääntä. Huiluun kaiverretut sanat olivat kyllä erikoiset: spiorad doras. En aluksi ollut tiennyt mitä ne tarkoittivat, mutta myöhemmin sain aavistuksen asiasta.

Seurasin kuun valaisemaa polkua rantakalliolle, jolla kasvoi mäntyjä ja eräs erikoinen puupari. Olin lapsesta asti pitänyt tuosta puuparista ja olinkin nimennyt sen Pariskunnaksi. Toinen puista oli kuusi, toinen mänty. Ne kasvoivat aivan kylki kyljessä, mutta puolentoista metrin korkeudessa erkanivat hieman. Kolmen metrin korkeudessa ne painautuivat taas toisiinsa kiinni ja oksat olivat kietoutuneet yhteen kuin halaukseen. Puiden välillä oli soikion muotoinen aukko, jossa lapsena rakastin istua ja katsoa edessä avautuvaa lahdenpohjukkaa.

Kuu paistoi kirkkaana ja jäin hetkeksi ihailemaan sitä. Ilmassa leijuva tuoksu enteili lunta. Kehotin itseäni keskittymään ja suuntasin Pariskunnalle. Tervehdin puita: kosketin kunnioittavasti paksuja runkoja ja kiipesin aukkoon istumaan. Tällä kertaa en istunut kasvot lahteen päin vaan keskityin katsomaan metsää, jonka läpi olin tullut. Otin puuhuilun käsiini ja sivelin sen pintaa. En tiennyt varmasti toimisiko tämä. Nuolaisin kylmyyden kuivattamia huuliani ja nostin huilun niille. Puhalsin.

Ääntäkään ei kuulunut. Jatkoin kuitenkin puhaltamista, laitoin vain silmät kiinni ja ajattelin. Tuuli havisutti havuja yläpuolellani. Kaukaa kuului varisten etäisiä ääniä. Laskin huilun käsistäni ja avasin silmäni. Oli käynyt kuten olin aavistellutkin. Kirpputorilta tullessani olin yrittänyt soittaa huilua olohuoneessa, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Sitten olin päästänyt vahingossa yhden puhalluksen portaissa – huilu kun oli ollut vielä huulillani - ja nähnyt hetken ajan kummastuneet kasvot seinässä.

Nyt näin enemmän heikäläisiä. Nuoria, vanhoja, pariskunnittain tai yksin. Yksi kerrallaan he astelivat luokseni läpinäkyvinä, hieman hohtaen. He kuiskivat keskenään. Kuka tuo on, mitä hän täällä tekee, mitä tahtoo meistä? Laskeuduin maahan ja astuin askeleen heitä kohti, innokkaana.

"Mummu ja ukki?" kysyin hiljaa. Hengitykseni nousi haituvina ylös toisin kuin muiden paikallaolijoiden. Kuului mutinaa ja hetken kuluttua väkijoukosta astui esille vanha pariskunta. Tuijotimme jonkin aikaa toisiamme; nainen tarttui miehensä käsipuolesta hämmästyneenä.

"Mitä sie täällä?" ukki kuiskasi. Sormeilin huiluani ja siihen kirjoitettuja sanoja.

"Halusin nähdä teidät", sanoin ja hymyilin. Näytin heille huiluni ja kerroin siitä, kuinka olin sattumalta huomannut sen kirpputorilla, lähes muiden tavaroiden piilottamana.

"Mikkään ei tapahu sattumalta", mummu sanoi. Hän näytti nyt iloiselta. Hän yritti tarttua käsiini, mutta ne solahtivat läpi. Hän hymyili aavistuksen.

"Omenapuu, kelttien kuolemattomuuen ja tuonpuoleisen puu. Ja tämä raja-alueesi… lempipaikkasi lapsena", ukki kuiskasi. "Uskomatonta."

Vein heidät sivummalle väkijoukosta ja vaihdoimme kuulumisia. En olisi ikinä aavistanutkaan, mitä kaikkea tulen kohtaamaan käydessäni tavallisella kirpputorilla. Nuo sanat huilussa, spiorad doras, olivat muinaista iiriä ja tarkoittivat henkiporttia. Olin kai aina alitajuisesti tiennyt lapsena, että kaikki välipaikat olivat portteja henkimaailmaan. Portaat, oviaukot, Pariskunta. Ja nyt olin vielä saanut niihin kulkua helpottavan avaimen.

NaNoWriMo

Torstain kirjoituspiirissä ohjaajamme mainosti NaNoWriMoa, eli National Novel Writing Month -sivustoa. Jokaisen vuoden marraskuussa on yksityishenkilön mahdollista kirjoittaa 50 000 sanaa sisältävä kirja. Teksti ei näy sivustolla, mutta sinne päivitetään sanojen määrä päivittäin. Mietin hetken aikaa asiaa ja tein itselleni tunnuksen.

Olen jo pitkään miettinyt kolmea tarinaa, joita olen vain pohtinut ja pohtinut, vaikka kirjoitusmaailmaan päteekin sääntö "pohtiminen on puoli kirjaa" ;). Mutta hei, asioiden vatvominen on kivaa. Joka tapauksessa päätin ottaa masennusta niskasta kiinni ja kehittää itselleni tekemistä. Minulla on yksi noista kirjoitusprojekteista hitusen aluillaan, olin pitkään miettinyt mistä aiheesta aloitan. Tämänhetkinen aihe on nuorten fantasia/realismia eli nuoren elämää, johon alkaa hiljalleen ujuttautua maagisia elementtejä.

Tällä hetkellä sanoja on 8394. Kävin stooria tänään läpi, laskin omin pikku kätösin kaikki hemmetin sanat :D ja laskin niiden määrän. Oli hauskaa joo. No, ainakin tuli käytyä pohja läpi.

Mutta Nanowrimosta vielä. Vaikka omaa raakatekstiä ei saisikaan valmiiksi, marraskuun kirjoitusprosessi on varmasti ollut mieltä ylentävä. Itse aion saada raakileeni valmiiksi. Minulla on pahana tapana aloittaa monia kiinnostavia juttuja, jotka jätän kesken.

Jos jotkut ovat Nanossa, ilmoittakoon nimimerkkinsä jos haluavat. :) Itse olen Miwia.

Kirjoituspiiri: Kekri

Tämän viikon aiheena oli luoda teksti, jossa reaalimaailmasta siirrytään fantasiamaailmaan, ts. "matalafantasia".

Kekri

En unohda sitä ikinä. Oli vuosi 1974 ja lokakuun viimeinen päivä. Olin isosetäni luona Silvolassa veljeni Matiaksen kanssa. Isosetäni asui tuohon aikaan vähän syrjemmällä, lähellä erästä metsää, jossa minä ja isoveljeni tapasimme leikkiä. Olin tuolloin 10-vuotias.

Me olimme metsässä, Matias ja minä. Veljeni kiusasi minua jatkuvasti, yritti säikyttää. Sanoi, että metsä on tähän aikaan vuodesta pullollaan peikkoja ja "alisen väkeä", kuten isosetämme meitä varoitteli. Harmaita lapsia, kalpeakasvoisia miehiä ja naisia, outoja hahmoja.

Päätimme leikkiä piilosta pimenevässä metsässä. Tunsimme paikan hyvin, joten eksymisestä ei ollut vaaraa. Matias halusi testata minua, koska arveli minun olevan pelkuri. Kuu oli täysi ja ilma oli kylmä. Hengitykseni nousi huuruina ilmaan. Matias aloitti laskemisen. Yks… kaks… kolme…
 Koska veljeni oli taitava löytämään piilopaikkani, päätin tällä kertaa lähteä vähän kauemmas. Päätin näyttää hänelle, etten pelkäisi pikkulasten tarinoita. Niinpä suunnistin syvemmälle metsään. Olin vähällä kompastua pariin sammaleen alla kyhjöttävään kiveen, mutta selvisin kuitenkin kaatumatta. Saavuin pian toiselle reunalle – metsä kun oli pieni – ja näin kuunvalossa hohtavan pellon. Se oli lähes paljaaksi puitu, mutta keskellä kulki oja ja sen reunoilla törrötti kuolevia koiranputkia ja heiniä.

Pohtiessani piilopaikkaa kuulin ääniä lähistöltä. En uskonut veljeni löytävän minua niin nopeasti, joten rämmin hämmentyneenä ojan suojaan. Tekeydyin aivan matalaksi ja odotin. En kuullut askelia, vaan kahinaa ja rahisevaa hengitystä. Nostin hieman päätäni.

Muutaman metrin päässä pellolle asteli kummallinen kulkija. Ensin luulin sitä karhuksi, sillä karhua muistuttava turkki oliolla oli. Karhu se ei kuitenkaan ollut. Häntä oli kuin luudanvarsi, jalat olivat luiset kaviot, pää ei ollut ihmisen eikä eläimen… Kuu valaisi sen verran, että näin pään tilalla suuren kirveen, josta roikkui heinää kuin partana. Otuksen sarvet näyttivät vanhoilta keittokauhoilta.

Sydämeni pomppi rinnassani nopeasti. Minua pelotti. Mikä otus tuo oli? Itse piruko?

Otus kulki vakain askelin, maata viistävä turkki ja häntä kahisuttivat kuivaa peltoa. Tiirailin ilmestystä ojasta enkä jaksanut välittää vaatteitteni likaantumisesta. En uskaltanut hievahtaakaan, ettei olio vain huomaisi minua.

Otus pysähtyi. Sen kupeet höyrysivät kylmässä illassa. Äkkiä otuksen eteen ilmestyi tyhjästä kolme pientä hahmoa. Ne olivat mustissa vaatteissa, kasvoja en nähnyt. Suuri olio puhui: "Tervehdys, Rongoteus, Pellonpekko ja Virankannos." Tummat hahmot vastasivat: "Ole tervehditty, Kekri."

Tuijotin järkyttyneenä näkymää. Isosetäni oli puhunut tuosta oliosta. Se oli kekripukki. Mutta eihän sen pitänyt olla elävä!

"Tämä vuosi sujui hyvin", Kekri sanoi kumealla äänellään. "Rongoteus: rukiinpäät nousivat hyvin." Ensimmäinen tummista hahmoista kumarsi. Kekri jatkoi: "Pellonpekko: ohra kasvoi voimakkaana." Toinen tummista hahmoista kumarsi myös.

"Virankannos: kauraa oli yltäkylläisesti", kekripukki sanoi kolmannelle, joka kumarsi sekin. "Olette tehneet loistavaa työtä. Sadonkorjuu on suoritettu mallikkaasti, voimme nyt juhlistaa sitä maan antimin."

Kävin uteliaaksi. Pelkoni oli hiipumassa – eiväthän olennot olleet huomanneet minua, ja halusin päästä vähän lähemmäs katselemaan tapahtumia. Ryömin hieman eteenpäin ja nostin päätäni ojasta. Kuiva heinänkorsi kutitti minua, en voinut mitään nenääni leviävälle kutiamiselle. Yritin pidättää aivastustani pitämällä nenästäni kiinni, mutta se ei auttanut. Pärskähdin voimakkaasti ja samassa Kekri kumppaneineen vilkaisi suuntaani ja katosi.

Pälyilin ympärilleni, mutten nähnyt enää ketään. Nousin pöllähtäneenä ylös aivan kuin olisin vasta herännyt unesta ja näin veljeni metsänreunassa. Juoksin hänen luokseen mahdollisimman nopeasti.

"Piilossa kuuluis pysyä", hän sanoi huvittuneena, ripaus kummastusta äänessään. Tarrauduin häneen kiinni ja rutistin, ettei hän vain lähtisi. "No, mikä on?"

"Näin kekripukin!" kuiskasin. "Elävänä!"

"Ei täällä mitään ole", Matias sanoi kummastuneena ja katseli öistä peltoa. Lähdimme kävelemään takaisinpäin kohti isosetäni taloa. Yritin myöhemmin nähdä kekripukin ja hänen oudot, pienet ystävänsä, mutten nähnyt heitä enää koskaan.

-Google

Suklaamyrskyteetä

Nyt taas kun viileät ilmat ovat puhjenneet, ilmaantuu kylmän saan jatkuva vaiva: kylmät jalat ja kädet. Ovat kuin jääkalikat. Pitäisi hauduttaa itseään teessä koko päivän, että lämpiäisivät mokomat. Onneksi on Suklaamyrskyteetä ja kuukeksejä. Ja täydellinen kiitos suihkun keksijälle.

Tänään tuli huhkittua taas Hesyllä. Huomenna näen erään ystäväni, jota en ole tavannut aikoihin.

Hermostuttaa, kun minulla ei ole vieläkään tämän viikon novellia ja huomenna on kirjoituspiirin deadline. Argh. Aihe on aivan lajiani (kirjoita tarina, jossa reaalielämästä siirrytään fantasiatodellisuuteen jonkin 'portin' kautta), mutta ei ole yhtään kirjoitusfiilistä. Tekisi mieli vain naukkailla teetä ja lukea kirjoja.

Kirjoituspiiri: Lintutyttö

Tänään on taas kirjoituspiiri. On kaksi viikkoa edellisestä, koska työväenopistolla oli viime viikko syyslomaa. Tämä on kahden viikon tuotos. Meillä oli kaksi aihetta mistä valita:
1. Kirjoita teksti, jossa on säästöpossu, undulaatti, rakkautta ja jotain hämärää. Tai:
2. Kirjoita teksti, jossa on dialogi.
Valitsin jälkimmäisen.

Translation: I have a writing course today. Previous was two weeks ago, because the Worker's institute had a fall vacation. We got two different subjects:
1. Write text, where is a piggy bank, a budgie, love and something gloomy. Or:
2. Write text, where is a dialog.
I chose the latter.


Lintutyttö
　
"Älä mene kauhean kauas, Emily."
Vaaleanhiuksinen nuori nainen nostaa päänsä ja hymyilee rauhoittavasti äidilleen.
"Vain lähimetsään", hän sanoo ja kietoo harmaan huivin kaulalleen. Hän lisää: "Siellä on paljon lintuja." Hän avaa oven ja sujahtaa rappukäytävään. Askelet kaikuvat seinistä. Nainen kuljettaa hoikkia sormiaan rosoisella seinällä, työntää ulko-oven auki ja astuu harmaaseen maailmaan.

Harmaat pilvet tihkuvat rakennusten kylkiä alas, ujuttautuvat neuletakin rakoihin, kylmä ilma suitsii hengityksen laukkaan, kohoamaan savun tavoin ylös. Emily kiiruhtaa tien yli, hypähtää jalkakäytävälle. Käsi heilahtaa, bussi pysähtyy kirskuen. Emily nousee kyytiin.

Tie on mutkitteleva. Kädet lepäävät sylissä kylmänkosteina, istuin tärisee bussin mukana. Lattiasta kattoon nousevat tangot ovat kuin häkin osia, Emily ei niitä halua katsoa eikä haluaisi niitä koskeakaan, mutta nappeja on painettava päästäkseen ulos rämisevästä hirviöstä. Hän ojentaa lopulta kätensä ja koskettaa muovinappulaa. Plink.

Bussi jättää hänet tienreunalle. Edessä on kuusimetsä. Metsän laidassa ei sada, mutta pilvet roikkuvat raskaina. Emily suuntaa ojalle, empii hieman ja hypähtää sitten yli. Kuusien tuuheat käsivarret hän työntää syrjään ja astuu metsään. Heti metsän salassa alkaa Ylime puhua.

"Sinun on etsittävä korkea puu."
 "Korkea", Emily toistaa ja kävelee eteenpäin. Sammal joustaa jalkojen alla ja ajaa hänet keinahtelevaan kävelyrytmiin. Hän on lastu aalloilla ja virta vie. Naavaa roikkuu puiden oksilta. Se on kuin muinaista seittiä, jonka luojahämähäkki on kutonut. Luonnossa voima on vahvempaa ja kutsuvampaa kuin kotona, muoviesineiden ympäröimänä.

Kivet tuntuvat seuraavan.
"Sanotaan, että pyörivä kivi ei sammaloidu", Emily kuiskaa.
"Ne eivät tiedä totuutta", Ylime vastaa.
"Miksi se seuraa?"
"Seuraa tai ei", Ylime sanoo, "mutta etsi se puu."
 "Etsi puu", hän toistaa ja kävelee varmasti eteenpäin. Keskellä metsää on valtava, hohtava kuusi. Se on leveä kuin oviaukko. Nainen pysähtyy puun juurelle.

"Se on suuri", hän sanoo hiljaa.
"Oksalle."
 "Ne sanoivat, että kukaan ei oikeasti osaa sen luo, ehkä unissaan, ei muuten. Että sitä ei ole olemassa."
"Ne haluavat kahlita sinut häkkiin, katkoa siipesi", Ylime sihisee. Se siirtyy lähemmäs Emilyn mieltä. "Ne antoivat sinulle pillereitä, jotta et löytäisi ulos."
 "Vaientaakseen sinut", Emily jatkaa. "Kadonneen siskoni."
"Vaientaakseen", Ylime huokaa.

Nainen seisoo valtavan kuusen juurella. Hän ei tiedä, miten voisi kiivetä puuhun kun alimmat oksat alkavat vasta kolmen metrin korkeudelta.

"Etsin elämän lovia", Emily sanoo ja alkaa kiertää puuta. Ylemi nauraa: "Muut sanovat sinun puhuvan näkymättömälle! Mitä sinä siinä yksin puhut, hullu tyttö?"
 "Ole hiljaa", nainen kuiskaa ja läpsäisee itseään korvalle. "Mehän sovimme, että nyt tehdään välirauha."
"Elämänpuuta varten."
 "Elämänpuuta varten", Emily toistaa. Hän kiertää puuta kunnes näkee lovet puun rungossa. Vaaleat sormet tavoittavat lovet, siirtyvät niille napakkaa otetta varten. Kädet alkavat työntää kehoa ylemmäs, jalat sutivat ja liukuvat. Emily seisahtuu, avaa kengännauhat ja ottaa kengät jalastaan, ottaa valkeat sukat, ja asettaa ne vartijakiven luokse. Hän tarttuu uudestaan puun loviin, työntää, keskittyy, ponnistaa. Varpaat asettuvat loviin, sormet loikkaavat yhä ylemmäs. Nainen kurkottaa ja onnistuu, oksa on kiinteänä ja varmana käden alla. Hän pyrkii oksalle, jalat ovat vähällä livetä. Lopulta hän on ensimmäisellä oksalla.

"Ylemmäs, ylemmäs!" Ylime hoputtaa. Emily hengähtää hetken ja ryhtyy sitten kiipeämään. Huivi irtoaa ja leijailee alas, hipaisee oksaa, jatkaa leijailuaan ja lopulta jää vartijakivelle lepäämään. Lopulta nainen istuutuu suurelle oksalle ja katsoo pienempiä kuusia.
"Minä olin vanki", hän sanoo.

Tuuli on viileä ja kylmät väreet kipittävät hämähäkkien tavoin pitkin hänen selkäänsä. Ylime kuiskailee ihmislintujen maailmasta ja odottavasta vapaudesta. Pihka tuoksuu voimakkaana.

"Elämä paahtaa ihmiset korpuiksi, polttaa tavalliseksi sulka sulalta. Ja silloin alas putoaa."
"Alas putoaa pala palalta pieni ihminen", Ylime kuiskaa. "Sulka sulalta me kohti korkeuksia."
 "Minä tahdon olla lintu."
"Sinun sydämesi on lintu."
 "Minä tahdon elää."
"Tämä puu antaa elämän."
 Emily istuu kyyryssä oksalla ja tähyilee kauemmas. Hän kääntelee päätään kuin haukka, kuulostelee tuulen kuiskauksia, oman sydämensä sykkimistä, hengityksensä havinaa. Pihkan tuoksu kietoutuu hänen ympärilleen.

"Nyt on aika."
 "Minä muutun lintuihmiseksi", Emily kuiskaa unelmoivasti. "Levitän siipeni ja suuntaan etelään parantumaan, lämmittävään lintuihmisten maahan."
"Me levitämme siipemme", Ylime kuiskaa. "Kolmannella?"
 "Kolmannella."


"A nightingale in a golden cage
That's me locked inside reality's maze
Come someone make my heavy heart light
Come undone
Bring me back to life
This is who I am
Escapist
Paradise Seeker
Farewell, time to fly
Out of sight
Out of time
Away from all lies " 　
　

"Minulla on siivet."

Musiikkia ja kirjainten vipellystä

Kirjoitin hetken kauhu-fantasiakirjaani. Tuli yhtäkkiä inspiraatio kirjoittaa. Pitäisi kyllä kirjoittaa muulloinkin kuin vain inspiraation sattuessa, mutta...

Kuuntelin ensin Sonata Arctican The Days of Grays -albumia ja sitten Tarja Turusen My Winter Stormia. Mahtavaa syysmusiikkia.

Kirjoituspiiri: Punapään taru

Sain eilen tehtyä kirjoituspiirin tehtävän: piti tehdä pastissi jostain tarinasta. Esimerkiksi modernisoida, vaihtaa ihmisiä eläimiksi tai toisinpäin, ottaa toisenlainen loppu... En meinannut aluksi keksiä ollenkaan mistä tekisin, mutta luettuani Grimmin satuja sain lopulta idean. Alkuperäinen tarina on Punahilkka.

Punapään taru

Kaikkihan tietävät Punapään,
se noitatyttönen on tää.
Ja kellä on hius punainen,
se noita on, tiedät sen.
Kerran tyttö angsteissaan
pyys’ isoäitiä matkaamaan,
luokse mökin tulemaan
herkkukori mukanaan.

Mut’ julma isoäiti tuo
vain ivahymyn hälle suo,
Ottaa leivän viimeisen
sairaan tyttölapsosen.
Tätä siedä tyttönen ei,
isoäiti ruoan vei,
tulee susi, rouvan ampuu
haulikollaan alla kuun.

Tästä ylen onnessansa
iskee leskinaistansa
komea puunhakkaaja;
"Päästy eroon
on siitä haahkasta!"
Mut’ Punapään armas äitee
ei mitään hukkasudel’ tee,
kenneliin käy vanha susi,
vahtikoiraks’ pieni mopsi!

Punapää ei tykkää lain
kun äidin metsuri se nai;
tuo uljas puunhakkaaja
oli ennen vaimonhakkaaja.
Ja noita puita kaatamalla
tappaa puiden sieluja.

Tyttö loitsii loitsujaan:
metsän miestä jahtaamaan.
Tammet nostaa juurakkonsa,
laukkaa, oottaa miestä ansa.

Pieni tyttö Punapää
vain haluaa, et’ ymmärtää
kaikki luonnon tasapainon,
kunnioituksen kainon.

Symboleita, symboleita!

Olen nyt monena päivänä ja iltana kirjoittanut ylös symbolitietoa kirjasta. Kirjoittanut Varjojen kirjaan. Varjojen kirja on jokaisen henkilökohtainen, pyhä kirja, johon kirjoitetaan asioita esimerkiksi yrttien käyttötavoista tai loitsuista.

Symboleita on ihan järjettömän paljon. Kismittää se, että kristinusko on vääntänyt kaikki pakanalliset symbolit joko pahoiksi ja saatanallisiksi tai uudelleenmuokatuiksi. Esimerkkejä:

Kala

Tästähän tulee ensimmäiseksi mieleen Ichthys, kristinuskon kalasymboli? Tosiasiassa kala koostuu kahdesta kaaresta, jotka symboloivat kahta kuunsirppiä. Kala edusti muinaisina aikoina hedelmällisyyttä.

Cernunnos

Minulle tuli ensimmäiseksi tästä mieleen saatana, kirkon huolestuttava paha. Tosiasiassa symboli kuvaa wiccassa metsän herraa, esimerkiksi juuri Cernunnosta, joka on kelttiläinen, sarvipäinen metsän jumala. Tämä on maskuliininen merkki. Entäs seuraava:

Pentagrammi

Pentagrammi, viisikanta. Sehän on pahuuden symboli vai miten se menikään? Ei, se ei ole pahuuden symboli. Näin päin, sakara ylöspäin, pentagrammi edustaa viittä elementtiä: ilmaa, maata, tulta, vettä ja henkeä. Se on myös naisellisuuden symboli ja itse asiassa tähden muoto viittaa ihmiseen. Pentagrammi on suojeleva symboli. Kaksi sakaraa ylöspäin liitetään taas saatananpalvontaa, vaikka periaatteessa tuo viisikanta liittyy kevyelti metsän herraan, muistaakseni.

Korppi, Corvus corax

Korppi on musta varislintu, joka yleensä liitetään pahuuteen ja kuolemaan. Myös varikset liitetään kuolemaan. Noituudessa korppi symboloi parantamista ja enteitä, ja se liittyy myös muodonmuutokseen. Ja korpithan ovat tunnetusti viisaita lintuja.

Pointteina näissä oikaisuissa minulla on se, ettei kannata tuomita jotain asiaa pelkän ennakkokäsityksen varassa. Pointtinani ei ole ivata kristinuskoa, vaan selittää miten ennakkoluulot voivat värjätä valkoisen mustaksi. :)

Lisäesimerkkejä kummista uskomuksista on mm. se, että noidat kykenevät muuttamaan itsensä sudeksi, lepakoksi, korpiksi, mustaksi kissaksi, rupikonnaksi... Ja että jos noita muuttuu kissaksi tai siiliksi, hän pystyy näin kipittämään lehmien luokse yöllä lipittämään maitoa utareista.

Täytyy sanoa, etten haluaisi itse ainakaan lipittää maitoa suoraan utareesta. Purkki riittää hyvin. :) (tajusitte varmaan pointin? :D)

(kuvat Googlesta)