maanantai 29. syyskuuta 2014

Luontoretriitissä

Meriharjun kurssikeskus

Olin viime viikonloppuna Meriharjun Luontotalolla retriittiä viettämässä samanhenkisten ihmisten kanssa. Luonto oli kaunis ja huokui energiaa, jota sain myös osakseni. Oli ihanaa jättää kännykkä äänettömälle ja unohtaa se laukun syövereihin, oli ihanaa ettei ollut televisiota tai tietokonetta.

Talo oli ulkoapäin vaalea, vähän jopa arkisen oloinen, mutta sisus yllätti tummalla puullaan, puupaneeleillaan ja puupylväillään. Siellä täällä oli myös hienoja puukoristeita, myös kaappeja puisine ihmishahmoineen. Ja takka oli iso, ja takan puupölkyt istuimina olivat sitä rouheaa luontoa, mitä kuuluikin olla. Talo oli vilpitön ja toivotti henkineen tervetulleeksi.

Virallisia makuuhuoneita oli kolme. Kahdessa oli kuusi kerrossänkyä ja pienemmässä kolme. Päädyin pienempään huoneeseen parin ystäväni ja yhden tuntemattoman naisen kanssa. Meitä yhdisti joko halu vetäytyä rauhaan, herkkäunisuus, herkkyys hajusteille tai unissa puhuminen. Olin myös tyytyväinen siitä, ettei huoneessamme ollut miehiä.

Aluksi pelotti. Olen ollut pitkään ahdistunut ja itse asiassa yleistyneen ahdistuneisuushäiriön tunnusmerkit täyttyvät. Lisäksi on pakko-oireisuutta. Ja on ollut viime aikoina paljon stressiä ja surullisuutta. Suurin osa osallistujista oli tuntemattomia, ja en oikein muistanut nimiä tai kasvoja. Siilimäisyyteni oli kovasti esillä. Vaikka se on usein voimavara, siitä on myös haittaa. Palloilua, tuhinaa, säpsähtelyä.

Hamlet


Tulimme perjantaina ja lähdimme sunnuntaina. Kaikkina päivinä oli rumpupiirejä, jotka olivat ehdottomasti parasta ja jännittävintä antia koko retriitissä. Olen aikaisemmin ollut samanistisissa rumpupiireissä, joten tiesin mitä odottaa. Siitä tosin oli ollut jo lähes puolitoista vuotta kun viimeksi olin saanut nauttia turvallisesta matkasta Keskisessä, Ylisessä ja Alisessa.

Laitoimme vegaanista ruokaa yhdessä ja oli ihanaa, kun sai olla oma itsensä. Jos teki mieli vetäytyä erilleen, kukaan ei ruvennut sitä kummastelemaan. Sai olla täysin vapaa persoonanaan. En ollut tajunnut ottaa tarpeeksi aamupala- ja iltapalatarvikkeita mukaan, mutta sain ystävältäni ylimääräistä. Lauantaina jätin väliin yhden harjoituksen ja menin luontoon kävelemään, samalla katsastin Kahvila Kampelan tarjonnan, ja ostin sieltä iltapalan ja sunnuntain aamiaisen. Varpuset kerjäsivät ulkopöydässä ja koirille oli jätetty oma vesipiste. Surullisen näköinen vanha basset hound töpötti myös paikalle. Kahvila Kampelasta sai ostettua isoja, kotitekoisia toffeita (2,8e kpl), ja ystäväni kanssa ostinkin eri makuja maisteltavaksi. Pidin eniten sitruuna-turkinpippurista, mutta myös muut maut olivat ihastuttavia. Mokan kermaisuus ja minttusuklaan pehmeys ja raikkaus toimivat.



Perjantain illan rumpupiirissä koin kirjaimellisesti päätä huimaavan matkan, oli kuin olisin ollut vuoristoradassa. Yliseen, Aliseen, taas Yliseen ja taas Aliseen, ja sain tutustua uusiin voimaeläimiini. En tosin ole varma parista, että voidaanko heidät luokitella voimaeläimiksi vai jopa henkioppaiksi. En tunnista omia henkioppaitani, ja se harmittaa minua. Olivat kuitenkin hyvin voimallisia.

Lauantaina en jotenkin saanut otetta matkaamisesta. Yritin varmaan liikaa. Olin myös juuri tullut hikipäissäni kävelyreissultani ja oli jotenkin vaikea maadoittaa itseään. Myös se, että olin makuullani, vaikutti siihen etten jotenkin osannut kasvattaa maadoittavaa puuta. Olen ollut aina herkkä asentojen ja liikkeiden suhteen. Yli- vai aliherkkyyttä, sitä en tiedä. Ja ikkunasta veti kauheasti, ja polven sivu oli kipeä. Oli vaikea löytää hyvää asentoa.

Sunnuntaina lounaan jälkeisessä rumpupiirissä sain paremman otteen matkaamisesta. Arki tosin yritti ujuttautua mukaan häiritsevinä ajatuksina, mutta sain kyllä sielunravintoa. Pitäisi yrittää löytää Varjojen kirja, en muista mihin sen olen laittanut, ja laittaa kokemukset siihen. Mukanani reissulla oli kyllä eräs muistikirja, mutta se ei tuntunut oikealta. En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään Varjojen kirjaani, että vaikka olen kokenut viime aikoina intuitioni parantuneen, ei ole jotenkin vain ollut mitään kirjoitettavaa.




Sunnuntaina osallistuin myös ryhmäparantamismatkaan. Minulla olisi ollut mahdollisuus edellisenä iltana yksilöityyn versioon, mutta minua pelotti, myönnän sen. Minulla on paljon pelkoja, mitkä ovat pitkään estäneet nauttimasta tai kokemasta asioista. Sitä siilimäisyyttä. Harmittaa, etten vain mennyt rohkeasti siihen yksilöityyn kokemukseen. Olisin niin halunnut kuulla syvemmästä itsestäni asioita, ja ehkä henkioppaistanikin. Polven kipu jäi, mutta surullisuus vaihtui vihdoin iloisuudeksi. En siis valita. Surullinen mieli vaikeuttaa yleistäkin paranemista. Kunnioitan ja arvostan henkilöä, joka näitä samanistisia parantamisrummutuksia teki. Lisäksi hän vaikuttaa ihanalta ihmiseltä, ja hänen tapaamisensa tuntui merkitykselliseltä. Hän myös sai sisälläni aikaan tunteen, että ehkä parantamisen polku voisi todellakin toimia kohdallani. Haluan oppia lisää. :)



Perjantain ja lauantain välisenä iltana puhkesi myrsky. Satoi voimakkaasti, tuuli vielä voimakkaammin ja energiaa oli paljon läsnä. Se oli kaunista. Viikonlopun ilmat olivat välillä tuuliset, mutta aurinko paistoi ja oli melko lämmin, etenkin sunnuntaina. Se oli hienoa, sillä meillä oli molempina päivinä ulkoharjoituksia.

Kokoonnuimme talon vieressä olevalla Jatulintarhalla ja lähdimme kukin etsimään itseä kutsuvaa luontopaikkaa, kuitenkin lähistöltä. Lauantaina keskityimme siihen, mikä paikka tuntuisi juuri sopivalta, kirjaimellisesti kutsuvalta. Löysin kaatuneen kelon, jonka rungolle istuin. Minusta tuntui, että kelon koukeroiset oksat olivat puun jalat ja se oli asettunut kalliolle kuin valmiina viipottamaan metsään. Kelossa oli paljon voimaa, mikä oli yllättävää, sillä vaikka olenkin kokenut kelot upeina, en ole tajunnut että niihin jää puun eloajasta energiaa. Lokki ääntelehti merellä, lähellä oleva elävä mänty natisi hiljakseen ja annoin katseeni pyyhkiä alenevaa maisemaa.

Sunnuntain ulkoharjoituksessa meitä kehotettiin keskittymään oikean paikan löytämiseen samalla tavalla kuin matkaamme samanistisessa rumpupiirissä. Oikean tunnelman löytyminen nopeasti auttoi ja tunsin, kuinka eteeni avautui selkeä reitti. Matkalla näin joitakin koloja, jotka saattoivat olla kulkuportteja Aliseen. Löysin aurinkoisen kallion, johon asetuin istumaan. Tällä kertaa kasvot olivat sisämaahan päin, kohti auringossa kylpevää isompaa kallionkohoamaa. Huomasin pian, että sillä lenteli korento, joka välillä pysähtyi kalliolle nauttimaan auringon lämmöstä. Koin korennon viestittävän minulle jotain, ja kun olento siirtyikin äkkiä toiseen kohtaan kauemmas, otin neuvosta vaarin ja siirryin kalliollani toiseen kohtaan ja vedin pitkäkseni. Eihän se ollut kovin mukava asento kun kallio painoi selkää, mutta myssyni lomasta näin sinisen taivaan ja puunlatvoja. Huomasin puiden muodostavan pienen pyöreän aukean näin alhaalta katsottuna, enkä olisi sellaista huomannut istuessani. Melko pian nousin istumaan ja näin korennon lennähtävän kivelle lähemmäs taloa. Minut valtasi tunne siitä, että kohta olisi mentävä. Ja sitten ohjaava henkilö jo kutsuikin. Tällä matkalla näin myös ison värikkään perhosen, joka katosi metsään. Olo oli muutenkin aika kesäinen ja tajusin juuri sinä hetkenä olevani iloinen, enkä surullinen niin kuin olin aiemmin ollut.




Kaiken kaikkiaan retriitti oli ihastuttava kokemus, vaikka myös uuvuttava. Paljon ihmisiä, joista suurin osa vieraita. Paljon intensiivistä työskentelyä. Nukuin todella hyvin! Aloin rentoutua ehkä vasta lauantain aikana oikeasti, joten vaikka lähtiessä ei ollut kaihoisaa olotilaa niin kuin yleensä lähtiessä jostain kivasta on, olisi retriitti voinut kestää pidempäänkin. Sain takaisin musiikkini. Ohjaajat osasivat hommansa hyvin, ja vaikka pari seikkaa toikin esille parannettavia asioita, retriitti oli mahtava. Kiitos siitä! <3

Koen olevani yhteydessä oikeaan henkisyyden muotoon. Enemmän yhteydessä kuin koskaan mihinkään, kotona.