Kekri
En unohda sitä ikinä. Oli vuosi 1974 ja lokakuun viimeinen päivä. Olin isosetäni luona Silvolassa veljeni Matiaksen kanssa. Isosetäni asui tuohon aikaan vähän syrjemmällä, lähellä erästä metsää, jossa minä ja isoveljeni tapasimme leikkiä. Olin tuolloin 10-vuotias.
Me olimme metsässä, Matias ja minä. Veljeni kiusasi minua jatkuvasti, yritti säikyttää. Sanoi, että metsä on tähän aikaan vuodesta pullollaan peikkoja ja "alisen väkeä", kuten isosetämme meitä varoitteli. Harmaita lapsia, kalpeakasvoisia miehiä ja naisia, outoja hahmoja.
Päätimme leikkiä piilosta pimenevässä metsässä. Tunsimme paikan hyvin, joten eksymisestä ei ollut vaaraa. Matias halusi testata minua, koska arveli minun olevan pelkuri. Kuu oli täysi ja ilma oli kylmä. Hengitykseni nousi huuruina ilmaan. Matias aloitti laskemisen. Yks… kaks… kolme…
Koska veljeni oli taitava löytämään piilopaikkani, päätin tällä kertaa lähteä vähän kauemmas. Päätin näyttää hänelle, etten pelkäisi pikkulasten tarinoita. Niinpä suunnistin syvemmälle metsään. Olin vähällä kompastua pariin sammaleen alla kyhjöttävään kiveen, mutta selvisin kuitenkin kaatumatta. Saavuin pian toiselle reunalle – metsä kun oli pieni – ja näin kuunvalossa hohtavan pellon. Se oli lähes paljaaksi puitu, mutta keskellä kulki oja ja sen reunoilla törrötti kuolevia koiranputkia ja heiniä.
Pohtiessani piilopaikkaa kuulin ääniä lähistöltä. En uskonut veljeni löytävän minua niin nopeasti, joten rämmin hämmentyneenä ojan suojaan. Tekeydyin aivan matalaksi ja odotin. En kuullut askelia, vaan kahinaa ja rahisevaa hengitystä. Nostin hieman päätäni.
Muutaman metrin päässä pellolle asteli kummallinen kulkija. Ensin luulin sitä karhuksi, sillä karhua muistuttava turkki oliolla oli. Karhu se ei kuitenkaan ollut. Häntä oli kuin luudanvarsi, jalat olivat luiset kaviot, pää ei ollut ihmisen eikä eläimen… Kuu valaisi sen verran, että näin pään tilalla suuren kirveen, josta roikkui heinää kuin partana. Otuksen sarvet näyttivät vanhoilta keittokauhoilta.
Sydämeni pomppi rinnassani nopeasti. Minua pelotti. Mikä otus tuo oli? Itse piruko?
Otus kulki vakain askelin, maata viistävä turkki ja häntä kahisuttivat kuivaa peltoa. Tiirailin ilmestystä ojasta enkä jaksanut välittää vaatteitteni likaantumisesta. En uskaltanut hievahtaakaan, ettei olio vain huomaisi minua.
Otus pysähtyi. Sen kupeet höyrysivät kylmässä illassa. Äkkiä otuksen eteen ilmestyi tyhjästä kolme pientä hahmoa. Ne olivat mustissa vaatteissa, kasvoja en nähnyt. Suuri olio puhui: "Tervehdys, Rongoteus, Pellonpekko ja Virankannos." Tummat hahmot vastasivat: "Ole tervehditty, Kekri."
Tuijotin järkyttyneenä näkymää. Isosetäni oli puhunut tuosta oliosta. Se oli kekripukki. Mutta eihän sen pitänyt olla elävä!
"Tämä vuosi sujui hyvin", Kekri sanoi kumealla äänellään. "Rongoteus: rukiinpäät nousivat hyvin." Ensimmäinen tummista hahmoista kumarsi. Kekri jatkoi: "Pellonpekko: ohra kasvoi voimakkaana." Toinen tummista hahmoista kumarsi myös.
"Virankannos: kauraa oli yltäkylläisesti", kekripukki sanoi kolmannelle, joka kumarsi sekin. "Olette tehneet loistavaa työtä. Sadonkorjuu on suoritettu mallikkaasti, voimme nyt juhlistaa sitä maan antimin."
Kävin uteliaaksi. Pelkoni oli hiipumassa – eiväthän olennot olleet huomanneet minua, ja halusin päästä vähän lähemmäs katselemaan tapahtumia. Ryömin hieman eteenpäin ja nostin päätäni ojasta. Kuiva heinänkorsi kutitti minua, en voinut mitään nenääni leviävälle kutiamiselle. Yritin pidättää aivastustani pitämällä nenästäni kiinni, mutta se ei auttanut. Pärskähdin voimakkaasti ja samassa Kekri kumppaneineen vilkaisi suuntaani ja katosi.
Pälyilin ympärilleni, mutten nähnyt enää ketään. Nousin pöllähtäneenä ylös aivan kuin olisin vasta herännyt unesta ja näin veljeni metsänreunassa. Juoksin hänen luokseen mahdollisimman nopeasti.
"Piilossa kuuluis pysyä", hän sanoi huvittuneena, ripaus kummastusta äänessään. Tarrauduin häneen kiinni ja rutistin, ettei hän vain lähtisi. "No, mikä on?"
"Näin kekripukin!" kuiskasin. "Elävänä!"
"Ei täällä mitään ole", Matias sanoi kummastuneena ja katseli öistä peltoa. Lähdimme kävelemään takaisinpäin kohti isosetäni taloa. Yritin myöhemmin nähdä kekripukin ja hänen oudot, pienet ystävänsä, mutten nähnyt heitä enää koskaan.
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti