maanantai 8. marraskuuta 2010

Kirjoituspiiri: Välissä

Tämän viikon tehtävänä oli kirjoittaa tarina, jossa on taikaesine.
_____

Kävelin öisessä metsässä. Lehdet olivat jo pudonneet puista ja kuolleiden lehtien kahina kenkieni alla muistutti minua alisen kuiskeista. Katsoin ylös puiden latvoihin ja näin tummansinisen taivaan, jossa siellä täällä näkyi muutama tähti. Kylmä ilma riipi keuhkojani ja marraskuisen illan tuuli silitti hellästi poskeani. Kiedoin huivin paremmin kaulalleni ja jatkoin kävelyä. Ylitin kaatuneen koivun, jolle sammaleet olivat jo alkaneet kiivetä. Käteni puristui tiukasti kaulassani roikkuvaan puuhuiluun.

Olin ollut kirpputorilla pari päivää sitten. En ollut varsinaisesti etsinyt mitään, kunhan halusin tiirailla valikoimaa. Löysin muutaman kiinnostavan kirjan ja olin jo lähtemässä pois, kun silmääni osui tämä huilu. Se oli pieni, vaaleaa puuta – myyjä oli tuuminut sen olevan omenapuusta tehty. Minun ei pitänyt aluksi ostaa sitä, mutta huiluun kaiverretut sanat herättivät kiinnostukseni.

Sain tänään idean lähteä illalla kävelylle rantametsään ja päähänpistosta otin huilun mukaan. En osannut soittaa mitään soitinta, mutta olin kai utelias siitä, kuuluisiko huilusta mitään ääntä. Huiluun kaiverretut sanat olivat kyllä erikoiset: spiorad doras. En aluksi ollut tiennyt mitä ne tarkoittivat, mutta myöhemmin sain aavistuksen asiasta.

Seurasin kuun valaisemaa polkua rantakalliolle, jolla kasvoi mäntyjä ja eräs erikoinen puupari. Olin lapsesta asti pitänyt tuosta puuparista ja olinkin nimennyt sen Pariskunnaksi. Toinen puista oli kuusi, toinen mänty. Ne kasvoivat aivan kylki kyljessä, mutta puolentoista metrin korkeudessa erkanivat hieman. Kolmen metrin korkeudessa ne painautuivat taas toisiinsa kiinni ja oksat olivat kietoutuneet yhteen kuin halaukseen. Puiden välillä oli soikion muotoinen aukko, jossa lapsena rakastin istua ja katsoa edessä avautuvaa lahdenpohjukkaa.

Kuu paistoi kirkkaana ja jäin hetkeksi ihailemaan sitä. Ilmassa leijuva tuoksu enteili lunta. Kehotin itseäni keskittymään ja suuntasin Pariskunnalle. Tervehdin puita: kosketin kunnioittavasti paksuja runkoja ja kiipesin aukkoon istumaan. Tällä kertaa en istunut kasvot lahteen päin vaan keskityin katsomaan metsää, jonka läpi olin tullut. Otin puuhuilun käsiini ja sivelin sen pintaa. En tiennyt varmasti toimisiko tämä. Nuolaisin kylmyyden kuivattamia huuliani ja nostin huilun niille. Puhalsin.

Ääntäkään ei kuulunut. Jatkoin kuitenkin puhaltamista, laitoin vain silmät kiinni ja ajattelin. Tuuli havisutti havuja yläpuolellani. Kaukaa kuului varisten etäisiä ääniä. Laskin huilun käsistäni ja avasin silmäni. Oli käynyt kuten olin aavistellutkin. Kirpputorilta tullessani olin yrittänyt soittaa huilua olohuoneessa, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Sitten olin päästänyt vahingossa yhden puhalluksen portaissa – huilu kun oli ollut vielä huulillani - ja nähnyt hetken ajan kummastuneet kasvot seinässä.

Nyt näin enemmän heikäläisiä. Nuoria, vanhoja, pariskunnittain tai yksin. Yksi kerrallaan he astelivat luokseni läpinäkyvinä, hieman hohtaen. He kuiskivat keskenään. Kuka tuo on, mitä hän täällä tekee, mitä tahtoo meistä? Laskeuduin maahan ja astuin askeleen heitä kohti, innokkaana.

"Mummu ja ukki?" kysyin hiljaa. Hengitykseni nousi haituvina ylös toisin kuin muiden paikallaolijoiden. Kuului mutinaa ja hetken kuluttua väkijoukosta astui esille vanha pariskunta. Tuijotimme jonkin aikaa toisiamme; nainen tarttui miehensä käsipuolesta hämmästyneenä.

"Mitä sie täällä?" ukki kuiskasi. Sormeilin huiluani ja siihen kirjoitettuja sanoja.

"Halusin nähdä teidät", sanoin ja hymyilin. Näytin heille huiluni ja kerroin siitä, kuinka olin sattumalta huomannut sen kirpputorilla, lähes muiden tavaroiden piilottamana.

"Mikkään ei tapahu sattumalta", mummu sanoi. Hän näytti nyt iloiselta. Hän yritti tarttua käsiini, mutta ne solahtivat läpi. Hän hymyili aavistuksen.

"Omenapuu, kelttien kuolemattomuuen ja tuonpuoleisen puu. Ja tämä raja-alueesi… lempipaikkasi lapsena", ukki kuiskasi. "Uskomatonta."

Vein heidät sivummalle väkijoukosta ja vaihdoimme kuulumisia. En olisi ikinä aavistanutkaan, mitä kaikkea tulen kohtaamaan käydessäni tavallisella kirpputorilla. Nuo sanat huilussa, spiorad doras, olivat muinaista iiriä ja tarkoittivat henkiporttia. Olin kai aina alitajuisesti tiennyt lapsena, että kaikki välipaikat olivat portteja henkimaailmaan. Portaat, oviaukot, Pariskunta. Ja nyt olin vielä saanut niihin kulkua helpottavan avaimen.

2 kommenttia:

  1. Mua kiinnostas lukee se painajainen.

    VastaaPoista
  2. Jep, huomasin et olin unohtanu laittaa sen. Laitan lukijain toiveesta.

    VastaaPoista